Nälkä

Tunnin välein vähintään käy mielessä ajatus kaupassa käynnistä. Ajatus jäätelöstä myös. Ostaisin litran, söisin heti kaiken, hyvästä syystä, kun ei ole pakastintakaan.
Henry Millerin Kravun kääntöpiirissä ajatellaan myös koko ajan ruokaa. Mistä seuraava ateria, millaisia tylsimyksiä ja kuolemanhajua voi kestää, kunhan tulee syötetyksi ja juotetuksi.
Vatsa kurnii vaikka makaan, istun, seison tai kävelen.
Moneenkohan isompi kauppa on auki?
Kuinka kauan tällaista saa olla ennenkuin rupean pullonkerääjäksi?

Ainoita syötäviä ovat entisen vuokraisännän lahjoittamat omenat - syön kyllä vaikka olen omenoille allerginen- ja banaanilastut. Perunaakin on, eilen loppui sipulit.
Kahvimaidosta en ole enää edes haaveillut.

Ajattelen lämpimiä aterioita. Sellaisia isoja jotka koostuvat oikeista ravintoaineista, oikeasta lihaproteiinista. Niin isoja aterioita että vatsa tulee täyteen ja tunne siitä että tunninkin päästä olo on vielä kylläinen, tai ei ainakaan nälkäinen.

Toisinaan on nälkäenergiaa. Sitä minkä anorektikot tietävät, valtava voimavara. Se kun evolutiivisuus iskee kehiin ja usuttaa metsästämään ja keräilemään. Sillä nälkäenergialla kirjoitin aikanaan ylioppilaaksi ja samaan aikaan laihdutin reilussa kuukaudessa kymmenen kiloa. Juoksin öisin kahdenkymmenen asteen pakkasessa ilman takkia ja joogasin ystävieni soluasunnon lattialla.

Mikä kaunis tiara otsallani onkaan tämä nälkä, nostaa minut ylhäisyyteeni omassa rauhassa. Uusi kotikylä ei näe minua kaduillaan, voimat eivät riitä poistumaan asunnosta. Odotan että riittäisivät, odotan nälkäenergiaa. Tai että keittäisin vettä kaksi vuotta sitten parasta ennen- päivänsä ohittaneen pikakahvin nauttimiseen. Ja toki odotan myös pimeää, sen turvin voisin mennä katsomaan voiko täällä dyykata.


Hiki haisee kainaloissa, uusi ilmiö, täten haaveilen myös deodorantista. Sellaistakin voi ostaa jos on rahaa. Ruokaa ja deodoranttia! Sellaista onnea!
Naapurissa alkoi taas huuto. Ehkä niilläkään ei ole ruokaa.
Nälkä heikentää hermot ja vastustuskyvyn. Se tekee ärtyneeksi, väsyneeksi ja flegmaattiseksi. Joskus itkuiseksi. Pidemmän päälle se masentaa ja tyhmentääkin. Muuttaa välinpitämättömäksi.
Ihan sama. Varastin jo vessapaperia työpaikalta.
Tuskin kuitenkaan ruokaa. Ainakaan vielä minusta ei mitenkään olisi siihen.

Tämä ei ole ensimmäinen nälkäkauteni. Ensimmäinen oli sinä yhtenä omakotitalokesänä. Olin talonvahtina ja olin saanut paljon rahaakin jo etukäteen palkaksi. Mutta se meni. Se meni niin äkkiä elokuviin ja vaatteisiin, musiikkiin ja kirjoihin. Sitten söin kaurapuuroa ja kevytlevitettä, alennuslimsaa ja kuivia rinkeleitä. En suinkaan ollut onneton.
Sitten aikaiset opiskeluajat. Makaroonia ja soijarouhetta. Leivoin teeleipää. Sillä ruokin silloisen poikaystävänkin. Kummitati lähetti postissa purkkipapuja.
Sitten ne kirjoitusten aikaiset anoreksiat. Olin asunnoton, vimmainen, ja onneton. Ensirakkauteni jätti minut, eno teki kuolemaa ja lopetin syömisen. Koulumatkalla aamulla pyörtyilin ja yöt siis juoksin.
Kaakaokahvi ja voisilmäpulla olivat sallittuja. Ystäväni lähetti postissa linssejä ja kanelikeksejä.
Sitten sain asunnon ja työpaikan ja aloitin neljän päivän paastot.

Sitten monta vuotta menikin taas syödessä. Mutta se loppui taas kun oli pakko matkustaa. Yhden käsilaukun hinnalla olisin toki syönyt pitkään, mutten syönyt. Ystäväpariskunta toi ainekset kasviskeittoon, muutaman appelsiinin ja suklaata. Sitten kun rahaa taas oli, siirryin juoksemiseen ja riisinuudeleihin.

Muutama ok-vuosi ja nyt köyhempänä kuin koskaan. Nälkä. Ei se sellainen mukava nälkä johon on ihana syödä ja ruoka maistuu valtavan hyvältä. Sellainen nälkä että sitä saa välillä vähän loitonnettua, mutta pula on ja jatkuu ja unissakin alkaa olla kyse syömisen etsimisestä. Sellainen nälkä, että itkettää kun ajattelee ihmisiä joilla on varaa syödä joka päivä, ja vielä käyttää rahaa muuhunkin.
Nälkä.

Torstai-aamuna mäkkäristä euron juusto. Kiitos mc donald´s, annat mahdollisuuden. Sitten puolikkaita hernekeittopurkillisia. Kahden perunan ja pienen sipulin paistoksia. Haukkaus raejuustoa.
Kahvia, tupakkaa, teetä.
Niin ja niitä omenoita.

Tekee mieli kirjoittaa listoja otsikolla "sitten kun on rahaa".
Sen verran olen vielä tajuissani, etten ryhdy siihen.
Sen sijaan lakkaan kynsiä, luen, luen lisää, virkkaan, tarkkailen sähköpostia, odotan. Makaan lattialla. Kuuntelen hetkisen radiota ja availen keittiön kaappeja. Harkitsen viskiä, ei hyvä, katson tiliotetta. Haaveilen kauppareissusta.