Tämä on niitä kurjia unettomuuksia, kaikki murheet hakkaa päässä ja varmasti minua pitää hereillä etenkin se tekemättömyys joka muuttaa kaikki päivät vähän lohduttomiksi, vaikka urhea olisinkin. On ruokavaliomuutoksia ja pieniä käsitöitä, kivenkovia päätöksiä aloittaa rutiineja tekemään järkeä muodottomiin päiviin ja viikkoihin.
Toki päivät ovat erilaisia, mutta vain koska ajattelen ne erilaisiksi.
Mietin miten nimetä blogi joka kertoisi siitä selvittelystä jota käyn läpi vanhempieni alkoholinkäytön seurauksena. Promilleperintö. Pullopiiloleikin jälkeen. Raitis tytär. Pullonpalautus.
Riittäisikö siinä asiaa? Ja voisiko sinne väliin laittaa käsityöpostauksia?
Jokainen päivä on täynnä elämää jos on ollut tekemisissä ihmisten kanssa. Täällä miehen suvun luona olen aina ymmälläni siitä elämän määrästä joka ihmisen elämässä voi olla. Niin paljon ihmisiä ja jatkuvaa puhetta, toimintaa, ruokailua, vessan oven avaamista ja sulkemista. Nämä ovat aktiivisia ihmisiä. Monta sukupolvea tekeviä käsiä ja puhuvia suita. Mukana muutama hiljaisempi, mutta niin hämmästyttävällä tavalla he näyttävät hyväksyvän toisensa sellaisenaan. Tästä en pääse yli. Kuinka joukko on kirjava ja monilukuinen, jopa hajallaan pitkin maata, mutta yhteys on jatkuvasti yllä ja etenkin isovanhemmat ovat kaiken keskipisteessä.
Havahdun pitkin päivää tutkiskelemaan mielessäni näitä kuvioita. Kuinka terveellistä onkaan kasvaa ihmisten keskellä, ilman syrjäytyneisyyttä, ilman jatkuvaa häpeää ja pysähtynyttä kotielämää.
Kaikilla on ongelmia. Tämäkin perhe rakentaa asioita uudelleen yhden perheenjäsenen palattua vankilasta. Uusperheiden sisään kätkeytyy varmasti monenlaista kipeää, enkä väheksy ollenkaan yksilöiden omia solmuja, kenties jokapäiväisiä taisteluita sisällään. Mutta silti, tämä on toimiva järjestely ja elämä jatkuu jokaisena päivänä juuri aktiivisuuden vuoksi.
Omassa lapsuudenperheessäni oli itseni lisäksi 3 henkilöä. Siihen reunalle oli riputeltuna muutama lisää. Mutta ei mitään tällaista. Isä oli niin masentunut ettei ketään saanut tulla kylään ja joka päivä jouduin pelkäämään jotain. Harmaa ahdistus tunki lonkeronsa jokaiseen sanaan ja hiljaisuuteen. En pystynyt luottamaan kehenkään, korkeintaan esineisiin, ja siihen että pystyin haaveilemaan itseni toisiin olosuhteisiin.
On vaikeaa sisäistää huolenpidon ja luottamuksen käytännön sovellutuksia perheessä. Katselen näitä hämmentyneenä ja ulkopuolisena. Turvaverkko. Ilmapiiri jossa ei tuomita tai arvostella.
Kurkkuun alkaa nousta kova palanen jonka tiedän helposti nostavan kyyneleet silmiin. Tässä kohtaa pohdiskeluja saatan huomata olevani lähellä itsesääliä. Vastikään olen oppinut ettei minun tarvitse antaa vanhemmilleni anteeksi, ja ettei minun tarvitse ajatella heitä mentaaliset puuvillakäsineet kädessä. Saan olla vihainen ja on täysin kohtuullista tuntea oloni luokatuksi ja kaltoinkohdelluksi, ja olla pahoillaan siitä etten saanut parempia lähtökohtia elämälleni lapsuudenkodissa. Se, miten elämääni elän, on saanut paljon vaikutteita siitä miten vanhempani toimivat ollessani lapsi, ja edelleenkin heillä on suuri vaikutus, vaikka kovin harvoin yhteydessä olemmekin.
En syytä heitä sokeasti ongelmistani, totean vaan kylmän rauhallisesti heidän olevan niihin osallisia. Minä käyn lävitse tarpeitani, tunteitani ja tekojani, ja opettelen olemaan niistä niin hyvin perillä, etten tarvitse menneitä läsnäoleviksi jokaiseen hetkeen.
------
Nyt olen palannut omaan kotiin. Siihen missä aktiivisesti asun. Taas reilu viikko meni poissa, toisten kodeissa, vähän sivustakatsojana.
Yhä lisää väkeä on muuttanut pois tästä talosta ja syksy kiristyy, pohjoisessa joutui jo maistamaan talvea. Tämä kaikki sopii suureen suunnitelmaan opetella sitä mikä on muutos.
No comments:
Post a Comment