Laatikoissa

Nyt kun asumme näissä päällekkäisvierekkäislaatikoissa, joudumme kuulemaan kun naapurissa tapellaan. Hassua, juuri puhuimme naapuriäänistä keittiön pöydän ääressä uuden ystäväni kanssa. Hurmaava, älykäs ja kaunis nuori mies, nostalgikko kuten minäkin.

Kaikki alkuni ovat vaikuttavuudeksi miehen suuntaan ja nyt se on ollut se rakkauteni kohde metsän keskellä. Tämäkin on sitä vaikka kovasti teen matkaa minun omaan minua varten.

Yksinäisyydessä kurotin kuitenkin ensin kohti miestä. Karhun taljaa harteilleni, raskasta ja vahvaa olomuotoa joka olisi lohtu ja ihailu.

Kirjastoon kun olo on kurja. Menin tänään, hyvä niin. Nuoresta rakastumisesta on hyvä lukea, jostakusta minuakin köyhemmästä, ja hänestä jonka täytyy kirjoittaa. Minun täytyy kirjoittaa.

Syksyssä luo. Suunnittelen hataraa luonnosta syyslomaksi. Tämä iho on surkastumassa rakkaudenpuutteesta.

Lainapatjalla lattialla toinen tyyny vasten seinää tekee tunnelmasta pesiytyneen. Laitoin huovan ohuen peiton vahvistukseksi, on kylmä. Kylmä ei haittaa, se on hyvä. Mutta nälkä ei, tulee taas nälkä.


Olen yksin kotona, hänen veljensä kuoli. Kannan mustaa pilveä vaikken tiennyt. En aamulla vaivautunut nousemaan. Unohtunut sateenvarjo jota lainasin on rikki.
Maksoin pois lainakiellon, poden ystäväni menettämää veljeä, sitä loputonta hämmennystä heidän sydämessään.

Ajattelen miehekseni haluamaani. Ehkä tiesin koko ajan ettei hän minua tahdo. Miten tämmöisen jaksaa elää.

Taas.
Onneksi kurjuuksia ei voi vertailla.
Hyviä vain juoksutella mielen pururadalla eteen ja taakse.


Nyt se naapurien riitely on edelleen käynnissä, vähän hiljemmin. Ei, yhtä kovaa.


Tässä uudessa mikrokulttuurissa on piirteitä. Joka päivä merkittävää.

Viikonloppuna sain mentyä! Onni on, onni oli kotimatkallakin. Ja sen luin tänään minkä siinä yössä empien tein, ei jumalille mennä puhumaan (silti taitaa kaduttaa).

Alanko luottaa ystäviin, vaikka pakotettiin.