Nostalgia/Taas

Rintamamiestalo on kylmä paikka, niinkuin varmaan moni muukin.

Lumitöistä vahvistuneet hauikset istuvat nätisti Vuokko Nurmesniemen suunnittelemaan harmaaseen mekkoon, joka maksoi kierrätyskeskuksessa kympin, eikä kuulema ollut vielä kenellekään muulle mahtunut. Vaikea uskoa, en ole pieni.

Kuivat kädet halkeilevat kuin paperiviilloille ja pistelevässä turrutuskivussa katselemani videot ovat inspiroineet lakkaamaan kynsiä liian usein, on kuin koristelisi roskakasan.

Stressi ja virheet aivotoiminnassa voivat aiheuttaa leukojen yhteenpuremista silloin kun kehon pitäisi levätä unissaan. Nyt olen saanut sähköä suoraan poskilihaksiin ja kallonpohjaan, että veri kiertäisi ja päänsäryt olisivat siedettäviä tai lähtisivät pois.

Vihaan sitä kuinka vähättelemäni vaihdon väline, raha, on tehnyt kaikesta painajaista. Ilman sen puutetta elämäni olisi huomattavasti siedettävänpää. Nyt en enää tiedä mitä tehdä. Jopa erotiikkaliikkeen työnhakuilmoitus osui haaviini kun epätoivoisena katselin mahdollisuuksiani nousta tästä upottavasta suosta.

Kyyneleet alkavat valua pitkin poskia kun näen kuvia kesästä, vihreydestä ja valosta. En valita, tämä on mielenkiintoinen talvi ja jopa kovin nautinnollinen. Olen jatkuvasti nauranut ääneen sille absurdiudelle; umpikaupunkilainen muutti omakotitaloon ja lunta on enemmän kuin olen eläessäni nähnyt.

Mutta on niin ikävä. Tarvitsen valoa. Kesään liittyy myös vapaus, kouluttomuus, opiskelemattomuus. Tässä elämäntilanteessa kiroan valintojani ja päämäärättömyyttäni. Tarvitsen kesää jolloin ei ole opintoja suoritettavana, näitä päiviä selviydyttävänä. En enää pysty puhumaan ihmisille, käperryn itseeni, vihaan kaikkia ja olen ärsyyntyneempi kuin koskaan.

Emotionaalisesti herkät ihmiset ovat pulassa. Minä olen pulassa.

Muistelen hienon kuvataiteenopettajani sanoja, kerran vierailleessaan museossa jossa olin töissä, hän sanoi minulle että löydän vielä paikkani tässä maailmassa. Voi kunpa olisin edes matkalla siihen suuntaan.

Vaikeina aikoina pitäisi pitää itsestään entistä huolellisemmin huolta.

Olimme tammikuussa Lontoossa, sillä aikaa kun joulukuusi oli yksin kotona. Putket eivät jäätyneet ja autokin lähti palattuamme käyntiin, mutta me itse olimme takaisintullessa vähän erilaiset. Niinkuin tykkään ajatella, että matkalla eletystä täytyy oppia ja ammentaa syvempään sielunelämään. Aina olen ihmetellyt kuinka kaukana käyneet ihmiset näyttävät niin samalta palatessaan ja maanantaina töissä ovat kuin aina ennenkin.

Itse muistan pitkän matkan tehtyäni seisoneeni kaukaisimmalla metrolaiturilla aikakerorasituksestakin sekavana ja miettineeni mitä tämä kaikki oikeastaan on, tunteet ja suuntaukset elämässä.

Teini-iässä teoriani oli että elämäni on aina ennen tai jälkeen. Oli paljon aikaa joka ei ollut tapahtumista, ja tuppasin elämään joko viimeisimmässä merkittävässä tapahtumassa, tai keskittyväni tulevaan suureen tapahtumaan, jos tiesin sellaisen olevan edessä. Elämä kausittaistui näiden asioiden ympärille, oli musiikkia ja käsiala, vaatteet ja korut jotka kuuluivat omaan kauteensa, ja joiden avulla sitä henkeä pystyi saavuttamaan. Silloin, ja nyt, ajattelen, että matkat ja miksei muutkin erityisjaksot elämässä, tulisi jakaa kolmeen; ennen, aikana ja jälkeen. Vähiten käteen jää aikana-jaksosta, elävin ja hallitsevin on jälkeen-jakso, mutta mielenkiintoisin, laiminlyödyin ja valitettavasti helpoiten unholaan jäävä on ennen-jakso. Ennen-jakson mielikuvat, odotukset ja kuvitukset olisikin hyvä saada tallennetuiksi mahdollisimman hyvin.

Niin monet ennen-jakson kuvitelmat ovat minulle rakkaimpia ja haavoittuvaisimpia.

Nykyinen ja tuleva ovatkin niin kovin kivuliaita, ihan liian usein.

Kuten nyt.

(kuvat ovat viime kesän pohjoisen reissulta)