Heti sisääntullessa valkea suuri tila on edessä, rikkoutuvaa levyistä rakennettua ja valkeaksi maalattua kerrossänkyä ei minun mielestäni saisi niin kovakouraisesti kosketella.
Meistä muodostuu hämmentävä ryhmä ilman lippuja ja etenemme ja koen että tässä on vääryyttä, ymmärtääkö kukaan kuten minä. On vatsahuone, ensin täysin valkea ja ikkunasta näkyy riemunkirjava, jossa ollaan jo melkein suolessa. Pinnanmuodot ja pehmeä liikkuvuus saavat huonovointiseksi. Sormukseni katoaa. Kampaajan luona kauneussalongissa valitan vääryydestä. Se nainen on iskelmätähti tai jotain sinnepäin. Alunperinhän päädyin paikalle juosten pakoon opiskelijanostatusta jonka joukkoihin en kuulunut ja vikitellyt nuori mies, joka haukkui tai piti maalauksistani, oli epäselvästi luettavisssa, kuten siskonsakin. Kapeat suurkaupungin kadut meidän ollessa julkisessa kulkuneuvossa, olivat kuumat, värikäät, hikiset, epävarmat ja sekä chinatownissa että kalliossa. Olin juossut kapeaa betonikaistaletta kallioden viertä ja kaikkea, katsonut liloihin viittoihin hattuineen pukeutuneita joukkoja, niiden huutoja. Enkä tiedä mitä maalauksilleni tapahtui, ne olivat isokokoisia, niissä oli pastellivärejä, sarja, yhdesssä kenties lehtiä ja hahmo, yksi kenties vähän kesken, ja Marjo oli ne ripustanut mentyäni. Takapihalla sitten tapasin sen miehen ja rappujen ovista oli kulkemista. Mutta sisällä valittelin vielä sormustani, ne oli johonkin riisuttu ja tiesin olevan tallessa mutta valitin ja minulle näytettiin vaihtoehtoja. Mustia jalokiviä ja helmiä vaaleiden rinnalla. Tiloja oli monta lisää ja monet niistä poraavan paha-oloisia, värikkäitä, valot kelmeitä ja paksuja, katsomisia, sisäänmenoja hajuja. Tiesin että tämä oli varmaankin kuin se Duchampin suunnittelema jossa pujotellaan lankaviidakossa ja teokset ovat vaikeastisaavutettavissa.
Ja nyt huomaan kovan kiireen. Huomaan kutsumuksen, uskonnon ja todellisuuden. Sattuman ja merkit joita tulee lukea jotta elämä löytää raiteensa nopeammin, ilman niin montaa kantapäätä.
Lontoo, Elle, leikkivät pojat, kurkistukset roskakoreihin ja tyhjät talot, ovat kaikki täällä.
__________________
Olen surrealisti ja aina silloin tällöin asiat osuvat oikealla tavalla näkyviksi. Unet ovat mainioita, ja kuten André Breton, uskon surrealiteetiin, uni ja todellisuus voidaan yhdistää.
Siispä tähän suuntaan . Hemmottelua ja ihan varmasti pääsee itku, sen verran suuri asia tämä on ollut minulle vuosikausien ajan.
No comments:
Post a Comment