R, Aamuyö

Kello on kaksi aamuyöllä ja olen juuri herännyt. Tavallisesti olen tähän aikaan vuorokaudesta hereillä, töissä tai muuten vaan, menossa nukkumaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tänään nukahdin jo illalla, väsyneenä luennon ja lueskelun jälkeen. 

Olen lainannun kesän varalle ison kasan kirjoja, Dickenssistä taideteoreettisiin teoksiin. Myös yksi "scifi-futurismi-urbaani-dekkaripläjäys" uiskenteli kasaan.

Viimepäivinä olen muutamaan otteeseen miettinyt ennen & jälkeen- mielikuvia. Sitä, kuinka jotakin tapahtumaa ennen syntyy mielikuvia siitä millaista tulee olemaan, paikkoja, ihmisiä, tunnelmaa ja itseään katselee ennalta ja eläytyy, suunnittelee, olettaa. Sitten asia tulee ja tapahtuu, ja harmillisen usein ennakkotunnelmat ja mielikuvat unohtuvat muiston alle.

Jo vuosia sitten päätinkin että alan systemaattisesti tallentaa mielikuvia ennen-ajasta ja säilytän ne omana kuvastonaan mieleni yhdestä toiminta-alueesta.

Nykyään näitä ei kuitenkaan tule eteen yhtä paljon kuin aikaisemmin. Elämä tuntuu olevan hektisempaa, aika kuluu hurjaa vauhtia, enkä ikäväkseni kerkeä samalla lailla tunnustelemaan asioita ja antamaan mielikuvillle yhtä paljon tietoista pohdinta-aikaa.

Nyt on tulossa yksi uusi, ei kovin suuri asia, mutta sellainen jonka kautta voin taas harjoitella mielellä kuvittamista ja odotuksia. Kyseessä on talo ja sen ympäristö jonne sunnuntaina menen käymään ja jossa hyvällä tuurilla vietän juhannustakin.

_________

Nyt on jo kesä, vaikken tunnu olevan tietoinen siitä. Aika juoksee, vuodenajat kovaa vauhtia. Nyt on se kesä mikä pitikin tulla, olen töissä ja opiskelen ja olen myös vapaalla, kaikki yhtä aikaa. Sää on epävarma ja usein ei niin kesäinen- näin en kylläkään mielikuvissani ajatellut.. Nyt on se aika, niinkuin olen suunnitellut, paljolle lukemiselle ja lukemattomien ajatusten toteuttamiselle, kaikille niille, joita olen niin pitkään muhitellut. Mutta taas aika tekee kaikesta lipsuvaa ja vain harvoina hetkinä koen että olen saanut jotain aikaan. Jatkuva syyllisyys painaa, eikä sen kanssa ole mukava elää. Muistuttelen itselleni ettei ole hätää, kuvittelemani lainen aikaansaaminen tuskin on edes mahdollista.

_________

Parhaita hetkiä ovat ne hiljaiset, joissa mielessä tapahtuu jotain. Alan tottua siihen tosiasiaan, että parhaimmat tunnelmani elän usein yksin, kirjan, runon, jonkin tekstin tai muun taideteoksen äärellä. On syvän tyydyttävää pohtia, ymmärtää, tuntea ja yhdistellä asioita hiljaa mielessään. Jos tähän sisäiseen prosessessiin sattuu liittymään myös mukava ympäristö, esteettistä aistintaa, kenties tuoksu tai herkullinen kuppi teetä, on hetki täydellinen.

En ole erakko, vaikka erokkomaisia piirteitä minussa kiistämättä on, toki nautin paljon myös hyvästä seurasta. Täydellisiä hetkiä voi olla myös muiden läsnäollessa, mutta silloin oikeiden elementtien kohdalleen osuminen on vaikeammin saavutettavissa, täytyy kenties päästä kiinni toiseenkin päänsisäiseen tunnemaisemaan. Onneksi tunnen monia hienoja hetkiä usein murupususeni kanssa, samoin kuin ystävien, niistä hetkistä ei onneksi ole pulaa ja nämä ihmiset pitävät minut kiinni yhteisessä todellisuudessamme. Ilman heitä antautuisin luultavimmin omaan pohdintamaailmaani, kirjojen sivuille ja taideteosten ääreen, tulisin pelottavan riippuvaiseksi tästä sisäisestä tunnustelusta ja fiilistelystä, täydellisyyden aineettomasta saavuttamisesta. Sellainen elämä on ollut olemassa, silloin kun puitteet olivat kaikki pielessä ja elämä jota elin oli tyydyttävää vain ennen-mielikuvissa.

Silloisia asioita ajatellessa olen silti kaihoisa. Oli niin paljon luettavaa ja koettavaa joka sai alkunsa, intoa joka rupesi kasvamaan tähän suuntaan. Sisäinen maailma johon oli pakko kääntyä. Oli pikkukaupungin kirjasto, ja sen hiljaisessa yläkerrassa taistelin päästäkseni perille vanhoista runoista, ruskeiden kromirunkoisten nojatuolien syvyyksissä.