Hiisiä pakoon suoraan susien suuhun

Niin sanoo Bilbo Hobitissa. (nykyään sanonta on saanut muodon ojasta allikkoon) Niin minulle on käynyt. Kiireestä kiireeseen, kriisistä kriisiin. Kevät jonka piti jo helpottua, on vain kiristänyt tahtiaan.

Tässä yksi dyykatuista. Televisionkatselutuoli, vaikkei täällä töllöä olekaan. En kyllä ole ollenkaan tottunut tähän kaunottareen. Rakastan tilaa ja tuolin myötä sitä on vähän vähemmän.

Olen kerennyt pikkupalasia luovuutta harrastaa. Mutta vain pienenpieniä. Opiskelun sekatyöläisenä minut on sidottu metsänhoitoon ja latinankielisiin nimiin, matematiikkaan, taidehistoriaan ja estetiikan suuriin nimiin. Auttaakseni toista- vähemmän sekätyöläistä- olen ollut yöt töissä, kasvattanut siinä lihasta ja kärsivällisyyttä.

Tuntuu että kaikki viime vuodet keväät ovat menneet näin, lukiessa johinkin suureen kokeeseen joka saattaa muuttaa kaiken. Lähipiirissä on monta meitä haahuilijaa, etsitään paikkaa ja alaa jolle asettua, valmistumisesta ei puhettakaan. Onneksi on muutama poikkeuskin, ihana Aura vaikkapa, kaikki nämä vuodet kohti hoitajuutta ja nyt sairaalan arki on muuttunut todelliseksi. Ihailen näkemystä joka on näyttänyt niin vahvan suunnan kohti omaa vahvuutta. Sitä kai kutsutaan kutsumukseksi. Joillakin se on selvä, toisilla taas ei. Omalla kohdalla ainakin näyttää siltä ettei minusta ikinä tule mitään, yhtä nimikettä ainakaan. Olen kiinnostunut ihan liian monesta asiasta, ja pitkäjänteisyys on huonosti edustettuna monien piirteideni joukossa.

Mutta ihanaa siis päästä juhlimaan ystävän valmistumista, ja vielä alalle jolla töitäkin luulisi riittävän. Aion leipoa maailman hienoimman kakun tärkeälle ihmiselle.

Ensiviikolla olisi aihetta myös toisenlaisiin juhliin, mutta olen marttyyri ja suljen suuni aiheesta. Ei ole aikaa, eikä varaa, ja kun ystäviäkään ei ole kerennyt näkemään, niin kehtaisiko ketään edes pyytää...kaikken muiden juhlien keskelle ei mahdu enää minun omiani.

Toisaalta näin on lähes joka vuosi ollut. Olen lapsesta asti halunnut ne suuret yllätysjuhlat kaikkine herkkuineen, etenkin hienosta kakusta olen haaveillut. Kerran on ollut mukavat kemut, sinä yhtenä loppukeväänä kun kaikki oli uutta ja itsekin olin ihan erilainen 

kuin nykyään, valoisampi ja itsenäisempi.

Jo teinivuosina aiheeseen liittyi paljon jännitettä ja pelkoa. Lopulta se meni aina niin että ostin itselleni jotakin herkullista ja pienen lahjan-jotain mitä todella halusin ja kukaan muu ei olisi kuitenkaan osannut minulle antaa. Sitten menin johonkin lempipaikoistani, vanhalle linnoitukselle, merenrantaan, kuuntelin lempimusiikkiani ja luin runoja.

Runot tuppaavat liittymään parhaisiin hetkiin. Olli Sinivaara, Neruda, surrealistit, Tulenkantajat, T. S. Eliot, Rimbaud, Michael McClure, ja musiikissa vaikkapa Richard Ashcroft, The Verve, The National, Suzanne Vega, Terhi Kokkonen... Ja itse hetket, tiedättekö, ne hetket jotka ovat itsessään runoja.

Noh, muutama viikko vielä ja muutama intensiivinen stressin aihe helpottaa. Haluan päästä ulos ruohikoille ja katselemaan merta, haistelemaan kesältä tuoksuvaa yöilmaan.

(Prada sentään lähetti postia...)